Karonkka 23.11.

Tässä puheeni väitöstilaisuuden iltajuhlassa, alunperin ruotsiksi;)

Aloitan puheeni palaamalla vuoteen 1997, tarkemmin ottaen talveen tai kevääseen. Viimeiset kurssit ennen ylioppilaskirjoituksia olivat lopuillaan, ja muistan elävästi kuinka fysiikanopettajamme Kalevi Tuikkala houkutteli meitä poikia (fysiikanryhmässämme ei tosiaan ollut yhtään tyttöä) hakemaan opiskelemaan Åbo Akademiin, Kemiallis-Teknilliseen Tiedekuntaan (KTF, kemisk-tekniska fakultet). Siellä saisi hankittua paitsi diplomi-insinöörin tutkinnon, myös hyvän ruotsin kielen taidon siinä sivussa. Mehän siitä innostuimme, siis lähinnä minä ja kolme muuta poikaa, ja toukokuun lopussa löysimmekin itsemme KTF:n pääsykokeista. Varsinaiset pääsykokeet eivät ylppäreiden jälkeen olleet mikään ylitsepääsemätön este, mutta meidän suomenkielisten piti vielä lisäksi osallistua ruotsinkielenkokeeseen. Yleinen kielikoe kaikkiin tiedekuntiin järjestettiin Gadolinian A-aulassa. Se oli kuullun ymmärtäminen, jossa samanaikaisesti piti vastata ruotsiksi kysymyksiin. Aivan mahdotonta siis, aivan eri tasoa kuin ylioppilaskirjoitukset. Hylätty arvosana kielikokeesta ei siis ollut mikään yllätys.

Kuitenkin, siihen aikaan järjestettiin KTF:aan pyrkiville erillinen kielikoe, joka oli helpompi. Se oli aukkotehtävä, teknisempää sanastoa oleva teksti jossa puuttuvat kohdat piti täyttää niin että lisätyt sanat sopivat kontekstiin. Vaikutti inhimilliseltä, ajattelin, mutta en uskaltanut vielä unelmoida sisäänpääsystä Suomen ainoaan ruotsinkieliseen korkeakouluun. Testin maksimipistemäärä oli 200, ja päästäkseen läpi piti saada vähintään 100 pistettä. Pari viikkoa kokeen jälkeen kotiin tuli kirje, ja olen ajatellut että kehystän sen seinälle vielä joskus tohtorindiplomin viereen. Olin nimittäin saanut kielikokeesta 100 pistettä! Yksikin huolimattomuusvirhe lisää, ja todennäköisesti olisin suunnannut opiskelemaan Tampereelle kuten muutkin lietolaiset..

Ne olivat hyvät uutiset. Huonot uutiset olivat, että yksikään kavereistani ei ollut päässyt läpi kielikokeesta. Syksy tuli ja luennot alkoivat, eikä tarvinne sanoa että olin varsin yksin vieraassa ympäristössä. Suurin osa luennoista meni yli hilseen, ja näin jälkeenpäin voisin sanoa olleeni hieman turhautunutkin tuohon aikaan. Muistan Jonas Konnin (Puu-ja Paperikemian laitokselta viime vuonna väitellyt) kertoneen omassa karonkassaan, että matematiikka ja fysiikka olivat aineita, jotka miltei saivat hänet ensimmäisen vuoden jälkeen jäämään kotiin ja jättämään opinnot sikseen. Minulle se oli päinvastoin. Kun tein matematiikan ja kemian kotitehtäviä, yleensä riitti että hain pari sanaa sanakirjasta, loput oli numeroita. Toista oli esimerkiksi polymeerikemian perusteet (polymerkemins grunder), jossa jo pelkän luentomonistenipun kääntämiseen meni pari viikkoa.

Hieman ennen joulua 1997 olin siinä pisteessä, että ajattelin onko tässä mitään järkeä. Tämä kieli täytyi oppia tai sitten saatoin yhtä hyvin lähteä jonnekin muualle opiskelemaan. Päätin vaihtaa armeijaan astumiseni Säkylästä Dragsvikiin, Suomen ainoaan ruotsinkieliseen varuskuntaan. Siellä sitä viimeistään oppisi ruotsia, ajattelin. Saapumiseräni oli siis II/1998, heinäkuun alku. Meitä oli paljon suomenkielisiä, jotka uiskentelimme kukin erisyvyisissä kielikylvyissä. Jotakin kielitaidoistani tuona aikana kertoo se, että kun aliupseerikoulussa kersantti kysyi minulta ja suomenkieliseltä taistelupariltani metsässä eräässä rastikoulutuksen vaiheessa "Hur månte grupp är ni?" (Kuinka mones ryhmä olette?), emme ymmärtäneet mitä hän tarkoitti. Silloin armeijassa ei aina ollut tapana vastata ns. tyhmiin kysymyksiin, vaan kysymyksen esittäjä sai yleensä juosta muutaman kierroksen ylimääräistä puun, talon tms. ympäri, kunnes halu esittää kysymyksiä oli hävinnyt tai ainakin paljon pienempi. Minä siis sain juosta ihan riittävästi, ja näin jälkeenpäin ajatellen se aika oli ehkä jonkinlainen lähtölaukaus pitkän matkan juoksijan "urallani".

Armeija-aika meni loppujen lopuksi nopeasti, eikä aikaakaan kun löysin itseni taas Åbo Akademin luentosalien penkeiltä. Olin jo etukäteen varautunut tuijottelemaan seiniä ja laskemaan kattopaneeleja, mutta suureksi yllätyksekseni jotain oli tapahtunut vuoden aikana. Ymmärsin, mitä luennoilla puhuttiin, pystyin tekemään muistiinpanoja eikä minun enää tarvinnut tukeutua muiden tekemiin muistiinpanoihin luentojen jälkeen. Lisäksi sain uusia kavereita, mainittakoon Anders Sand, Jonas Hannus ja Christian Höglund. Otimme opintotarjonnasta kaiken irti, luimme sekaisin aineopintoja ja syventäviä, ja vähän välitimme opintosuunnitelmista. Muistan, että yhtenäkin syksynä meillä oli neljä kurssia samaan aikaan, siis luennot menivät toistensa päälle. Se ei ollut ongelma, sillä istuimme kaikki eri luennoilla ja kopioimme toistemme luentomuistiinpanot luentojen jälkeen. Seuraavalla viikolla vaihdoimme vuoroja, ettei kenenkään tarvinnut istua koko aikaa samoilla luennoilla.

Aika meni nopeasti, ja opiskelu oli hauskaa. Opintoviikkoja kertyi reippaasti, eikä aikaakaan kun huomasin, 3.5 vuoden opiskelun jälkeen, ettei jäljellä oikeastaan ollut enää mitään kursseja mitä lukea, ja että opintoviikkojakin alkoi olla lähemmäs 200. Minulla oli opiskeluaikana ollut haaveena lähteä jossain vaiheessa ulkomaille opiskelemaan, mutta tiiviistä opiskelutahdista johtuen sinne ei koskaan tullut lähdettyä. Nyt muistin, että Skogsprodukternas Kemi´n (Metsätuotteiden kemia), SPK-ei siis SiemenPerunan Kasvattajat, kuten ensimmäisen kerroksen (Kemiallinen puunjalostustekniikka, KTT) kollegat meitä siihen aikaan tapasivat kutsua-ilmoitustaululla oli ollut mainos mahdollisuudesta tehdä työharjoittelu Espanjassa. Mietin, voisinko yhdistää tähän diplomityön, ja menikin pian juttelemaan Anna Sundbergin kanssa (dosentti, SPK). Hän sanoi, ettei ollut varma, mutta että voisin tulla takaisin muutaman päivän päästä juttelemaan Bjarnen kanssa (Bjarne Holmbom, SPK:n professori). Tulin takaisin, juttelin Bjarnen kanssa ja hänen viestinsä minulle oli, että tule takaisin 2 kk:n päästä niin lähetämme sinut Madridiin. Niinpä tein diplomityöni käytännön osan Madridissa, ja jatkoin sen jälkeen väitöskirjaa Turussa Åbo Akademilla. Lopun tarinasta tiedättekin.

Sen jälkeen kiitin puheessani vastaväitäjää Per Engstrandia, kustosta Bjarne Holmbomia, toista työnohjaajaani Anna Sundbergia, Andrey Pranovichia ja espanjalaista työnohjaajaani (tai oikeammin hänen miestään, koska Angeles ei itse raskauden vuoksi saanut matkustaa) Carlos Negroa. Sen jälkeen kiitin lähiomaisia ja muuta laboratoriohenkilökuntaa.

Lisää aiheeseen liittyen tulossa, tässä esimakua:

http://www.flickr.com/photos/taikuriaarosorva/2058612153/