Heräsin aamulla hyvin nukutun yön jälkeen kello 7, ja pyöriskelin sängyssä vielä puolisen tuntia ajatusten laukatessa kiihtyvä vauhtia kohti päivän kohokohtaa, kahdeltatoista alkavaa väitöstilaisuutta. Sen verran olen vuosien varrella oppinut, että ennen mitään tärkeää, oli se sitten maraton, työhaastattelu, Nellan kanssa sairaalassa käynti tms., ei pidä yrittää viime metreillä enää tehdä mitään erikoista, tavallisuudesta poikkeavaa, tai yrittää viime hetken virityksillä parantaa hyvää latausta. Yleensähän viime hetken hätäilyllä saa aikaan ainoastaan epämääräisen stressin, jopa paniikin tunteen, jonka jokainen ylioppilaskirjoituksista selvinnyt tuntee. "Olenko tehnyt tarpeeksi?" tai "Vieläkö voisin parantaa suoritustani lukemalla sen tai tekemällä sitä?" Nämä kysymykset hyljänneenä sytytin takan, nautimme aamupalan ja kävin parin päivän jäljiltä olevan tiskivuoren kimppuun. Aamu meni nopsaan, ja kohta koitti aika lähteä pukuvuokraamoon noutamaan päivän esiintymisasua.
Kymmeneltä olin Lainahöyhenissä istuttamassa ylleni frakkia, ja myyjä jakeli vielä auliisti neuvojaan siitä missä vaiheessa liivi piti vaihtaa mustasta valkoiseen ja rinnanpielessä taskuun taitellun liinan sain taitella esiin. Olin kuulemma hyvin rauhallinen pian alkavaa koitosta ajatellen. Mielenkiintoista, ajattelin. Ilmeisesti useamman kuukauden jatkunut pieni hermostuneisuus ja viimeisten kahden viikon sitäkin korkeampi "varaustilan" olivat muovanneet hyvän lähtökohdan kohta alkavalle väittelylle. Pingviinipuvussa astuin vesisateen seassa vuoden 87 toyota carina II:seen ja suuntasin Åbo Akademille. Olin valmis.
Kävin lataamassa esitelmäni powerpoint-tiedoston luentosalin tietokoneelle, ja sen jälkeen astelin työpaikalleni. Yhdeltätoista oli määrä tavata ensimmäistä kertaa vastaväittäjä, Per Engstrand, Mittuniversitet, Sundsvall. Mukana oli myös työnvalvojani puoliso Madridista, Carlos Negro, joka oli majoittuneena samassa hotellissa kuin Per. Anna ja Bjarne seuranamme vietimme hermostuneen tunnin laboratoriomme seminaarihuoneeseen katetun voileipäpöydän ääressä, puhuen niitä näitä muttei kumminkaan mitään. Kävimme läpi protokollan, ja vähän ennen kahtatoista aloitimme matkan kohti korttelin päässä sijaitsevaa Axelia-rakennusta, jossa väitös tapahtuisi.
Asiaan kuuluu, että yleisö käy istumaan luentosaliin klo 12 mennessä, ja väittelijä, kustos (väitöstilaisuuden valvoja, Bjarne) ja vastaväittäjä kävelevät tässä järjestyksessä sisään klo 12.13, jolloin ihmiset nousevat seisomaan. Ne 13 minuuttia ennen sisälle menoa olivat päivän pisimmät. Toinen puoli minusta olisi halunnut rynnätä luentosaliin ja pistää shown käyntiin, kun taas toinen puoli oli valmis juoksemaan ulko-ovesta kadulle pysähtymättä koskaan katsomaan taaksepäin. Per oli rento ja mukava, ja oli pitkälti hänen ansiotaan että ne minuutit menivät tilanteeseen nähden leppoisan small talkin merkeissä.
Kello tuli 13 yli, tilaisuus lähti käyntiin ja muu maailma unohtui. Väitöstilaisuushan on hyvin tarkasti traditioiden ja edeltä määrättyjen muodollisuuksien sarja, ja eteni alusta asti kuin juna ilman välipysäkkejä. Alussa minun oli vaikea saada otetta esitelmästäni, mutta kun se lähti käyntiin, osittain aiempien harjoituskertojeni ansiosta, loppua kohden jopa hieman nautin rakentamastani esityksestä.
Väitöksen aikana tapahtui paljon sellaista, johon itse kiinnitti huomiota mutta jota muut ihmiset eivät edes huomanneet. Esitykseni jälkeen laitoimme Perin usb-muistitikun koneeseen, ja aloimme ladata hänen esitystään koneelle. Tietokoneen keskusyksikön kaapin ovi alkoi sulkeutua, ja antaessani sille vähän vauhtia kuului ´krats´, ja hetken jo luulin että se oli muistitikun menoa. Tikku oli oven työntämänä vääntynyt lähes 90 asteen kulmaan, ja oli suoranainen ihme että saimme esityksen siltä ulos. Rasahdus kuulosti minusta kuin tulivuori oli purkautunut, ja ihme ettei yleisö sitä noteerannut.
Itse väitösosuus oli loppujen lopuksi melko leppoisaa keskustelua. Vastaväittäjä oli hyvin paneutunut työhöni, ja oli mukava saada kommentteja työstä vähän eri näkökulmista. Tunti meni tosi nopeasti, ja lopussa Per antoi loppuarvionsa työstä. Viimeistään siinä vaiheessa saattoi jo huokaista helpotuksesta. Toisaalta mieleen tuli myös ajatus "tässäkö se nyt oli?". Vuosien työn huipentuma ohitse yhdessä hujauksessa. Varsinkin kotiinpäin autolla ajaessa oli sellainen olo, että olisi vielä halunnut palata sinne luentosaliin, vastata vielä muutamaan kysymykseen, kertoa vielä vähän lisää..
Väitöksen lopussa kysyin yleisöltä protokollaan kuuluvan kysymyksen "onko yleisössä jollakin jotain kysyttävää tai kritisoitavaa työhöni liittyen?". Hiljaisuuden laskeuduttua siirryin ulkopuolelle käteltäväksi ja nautimme laitoksen tarjoamaa kakkua.
Jos päivä oli mennyt nopeasti, ilta meni varmaan vieläkin nopeammin. Marina Palacen kokoustila oli somistettu mukavan tunnelmalliseksi illallishuoneeksi kaikkiaan 29:lle kutsutulle. Nautimme kolmen ruokalajin illallisen. Pääruoan jälkeen pidin kiitospuheen, jota seurasivat työnohjaajien, vastaväittäjän ja Carloksen puheet. Oli hienoa kuunnella niin paljon kauniita sanoja, ja melkeinpä harmittaa ettei tullut otettua niitä puheita videolle. Niitä olisi sitten hauska kuunnella joskus kun on mieli maassa ja tuntuu että kaikki on vaikeaa. Puheiden jälkeen ajan sai Aaro Sorva, salolainen taikuri jonka olin värvännyt esiintymään karonkassa Sakken kautta. Mahtava show. Lähitaikuutta, hauskaa jutustelua siinä lomassa ja kohokohtana pöydänleijutustemppu, joka sai kaikki haukkomaan henkeään. Agneta (laitoksen sihteeri) sai pidellä pöytäliinasta kiinni pöydän levitoidessa. Aivan upeaa!
Shown jälkeen nautimme jälkiruoan ja ruusunmarjateetä, ja siirryimme alakerran ravintolaan seurustelemaan hieman rennommissa merkeissä. Tätä iltaa, enkä koko päivää, en koskaan unohda.
Kun saavuin Loretan kanssa kotiin puoli kahdeltatoista, Nella kukkui vielä ylhäällä, totaalisen väsähtäneenä Annika Suurosen sylissä. Rankka päivä pienelle tytölle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti