Lauantain 14.6. suunnistettiin perinteinen Jukolan viesti (www.jukola.com) Kaanaassa, Teiskon moottoriurheilukeskuksen lähimaastoissa. Olimme joukkueellamme Sponsor sökes toista kertaa mukana karkeloissa, osittain uudella miehistöllä.
Viestin aloittajana seisoin 1450 muun suunnistajan rintamassa hämärtyvässä lauantai-illassa ja odotin lähtölaukausta joka kajahti ilma-aseen sarjatulena klo 23:00.
Jukolassa viestissä on jotain niin hienoa ja erityistä, että se saa aikaan suunnistajassa eräänlaisen primitiivisen hurmiotilan, "kicksit", joiden voimalla metsikössä rytisee ja tanner tömisee kun valtava lauma joukkueita säntää matkaan.
Oma lataus oli kova, tarkoitus oli Heli Jukkolan sanoja lainatakseni "runtata joka rastiväli niin kovaa kun pääsee". Osittain tästä tuloksena merkittävä pummi heti toisella rastilla, jolla tipuin 1000 pintaan ja käytännössä menetin pelin parempiin sijoituksiin. Keli oli haastava, vesisade alkoi lähdössä ja yltyi yötä myöten, ja metsässä oli paikoitellen tosi pimeää. Tämä luonnollisesti vaikeutti kartanlukua.
Pian alun helpohkokulkuisen metsän jälkeen siirryttiin "peikkometsään", jota hallitsivat rajut korkeuserot (300 metriä 11.5 km:n matkalla), leveät ojat ja kosteat suonsilmäkkeet ja sammalikot. Jossain vähän ennen puoltaväliä, vyötäisilläni suossa ja oikea pohje krampaten, mielessäni kävi että jos joku nyt tulisi kysymään suunnistusharrastamisen jatkumisesta, todennäköistä olisi että vastaisin naulaavani nastakengät seinään heti kotiin päästyäni!
Pian tämän jälkeen sain kuitenkin hommasta taas kiinni, ja aloin napsia yksitellen kiinni edellä olevia. Juoksin kaikki jyrkimmätkin ylämäet, missä jonot paikoitellen menivät kävelyksi, enkä sallinut itselleni kävelytaukoja edes juomapisteillä. Paikoitellen mentiin nelinkontin, ojia ei aristeltu eikä kivikkoja kierretty. Tarkoitus oli ottaa "mehut pois", nauttia täysin rinnoin. Koko viesti oli erittäin vaikea, jopa ammattilaisten kommentit viestin jälkeen kertoivat samaa. Rastit olivat hyvin piilotettuja ja hajautukset tekivät peesaamisen vaikeaksi.
Puoli kilometriä ennen vaihtoa, erään vetisen sammalikon ylityksessä, näin syrjäsilmällä erään miehen astelevan erittäin varovaisesti veteen. Mielikuva oli lähinnä vanha mummo nostelemassa hameenhelmoja ja kastelemassa varpaitaan varovasti rantaveteen. Huusin hänelle, että ei tässä vaiheessa kannata enää varoa kastumista, johon hän vastasi ettei kastumista pelkääkään, vaan että molemmat jalat kramppaavat niin pahasti ettei tiedä miten tästä yli pääsee!
Maaliin tullessa oli takki tyhjä, viimeistä vaihtosuoraa tikatessa sai pidätellä ettei olisi purskahtanut itkunsekaisiin ilokyyneliin, siitä miehestä ei olisi paljon enää puristettu. Jukola otti omansa, puolimatkassa ei vielä tiennyt selviääkö loppuun asti ja lopussa oli vaikea sanoa mitkä voimat sieltä metsästä olivat ulos kantaneet.
Sijoitus oman osuuden lopussa 546, mihin saa olla erittäin tyytyväinen alun töppäilyn jälkeen. Joukkueeena 757, mikä hieno parannus viime vuodesta.
Jo automatkalla takaisin pois Kaanaasta mielessä alkoivat pyöriä oudot ajatukset. Missä Jukola on ensi vuonna ja miten sinne mennään? Kai se on sitä Jukolan henkeä, jota on vaikea sanoin kuvata sellaiselle joka ei siellä ole ollut.
Ja ensi vuonnahan lähdetään vielä lujempaa, otetaan koneesta vielä vähän enemmän tehoja..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti