Kävin torstaina pitkästä aikaa rasteilla, tällä kertaa Peimarin rasteilla Paimiossa. Päivällä oli ripotellut vettä, mutta lähdössä oli poutaa ja se muovitasku karttaa varten jäi autoon. Vaikkei alussa vettä taivaalta tullutkaan, oli reitti ohjattu tiheästi ojitetun pellon poikki joten se niistä kuivista kengistä. Saatiinhan sitä sadettakin, vaikkei sitä suunnistuksen huumassa alussa edes huomannut. Ongelmaksi alkoi puolenvälin jälkeen muodostua karttapaperin kastuminen ja repeileminen. Karttamääritteet oli jaettu hieman postimerkkiä isommalle kuittipaperille, joka atomisoitui metsään heti alkumetreillä. Parin viimeisen rastin kohdalla piti yrittää painaa muistiin reitti kartalla ja välttää kartan taittelua. Viimeisen rastin kohdalla palloilliiltiinkin jo melko kauan kun vettä tuli kaatamalla ja kartasta enää jäljellä myttyinen paperipallo. Tässä kohtaa yksi kaveri meni ohi koska minulle tuotti vaikeuksia "pysyä kartalla". Matka viimeiseltä rastilta maaliin kulki hakkuuaukean laitaa, jossa ainoa ura oli traktorinrenkaiden syvä painallus mutaiseen tantereeseen. Ajattelin pyyhkäistä loppusuoralla ohi minut ohittaneen suunnistajan. Yritys päättyi täydessä vauhdissa syvään sukellukseen askeleen luiskahtaessa. Kaatuminen muistutti juoksijan syöksyä kotipesälle pesäpallo-ottelussa, sillä toisessa kädessä oli "karttapallo" ja kompassi ja toisessa emit, joten käsillä ei tohtinut suojata mahalaskulta. Näin hauskaa ei suunnistusrintamalla ole ollut viimeksi kuin Jukolassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti