Dai, Ville, Dai!

Hikinen 3h 42 minuutin vääntö lauantaina on takana. Vaikka keväällä olikin ollut aika paljon haasteita, hyvässä ja pahassa, viitaten Jasperin syntymään ja Nellan leikkausyritykseen ja lopulta leikkaukseen, harjoittelu maratonille sujui olosuhteisiin nähden erinomaisesti. Missä siis vika kun ei kulkenut kovempaa? Keli oli kuuma, mutta pilvinen, tuulta oli paikoitellen hyvin, mutta toisaalta se oli toiseen suuntaan myötäistä. Ainut asia joka vähän harmittaa tässä Paavo Nurmi maratonissa on ajankohta; lähtö on 13:20 iltapäivällä. Aamupala on syöty, mutta lounasta en saa enää alas niin lähellä starttia. Epäilen, että se on osasyy sekä viime vuoden että tämän vuoden floppaamiseen. Ekan kierroksen (21,1 km) jälkeen on nälkä, ja 25 kilometrin jälkeen lähtee veto jaloista. Eikä se yhtään lämmitä mieltä että siihen mennessä kuljettu matka tuntui kaikkien aikojen helpoimmilta juoksukilometreiltä.

Massin vanhemmat olivat Italiasta käymässä, ja oli todella mahtavaa että he tulivat katsomaan maaliintuloa. Nähtyään minut ja Nellan juoksemassa Aurajoen vartta Teatterisillalle taidemuseon portailta alkoi kuulua kovaääninen "dai, Ville, dai!"-kannustus. Hetkistä myöhemmin, rakkaan siskoni neuvosta, kannustus vaihtui kuitenkin "go, Ville, go":ksi.

Suuret kiitokset myös Loretalle ja Jasperille kärsivällisyydestä ja kannustuksesta.

Nellalle kiitos seurasta ja viihdytyksestä (laulua ja jutustelua, erityisesti Ruissalon pitkäkarvaiset lehmät olivat hänen mieleensä). Neljä maratonia ennen neljää ikävuotta on varteenotettava saavutus.

Maaliintulo on kuitenkin aina maaliintulo, ja täytyy olla tyytyväinen että saa harjoitella ja kilpailla terveenä. Seuraavan kerran, mikäli palautuminen menee odotetulla tavalla, kynnet teroitetaan City Marathonille elokuulle. Siellä olisi ensimmäistä kertaa sitten 2006 Salt Lake Cityn jälkeen tarkoitus lähteä koettamaan soolojuoksua. Sorry, Nella!