Men, today we die a little

Pitkän talven ja monien, monien, sairastelujen jälkeen oli erittäin epävarma olo startata Kakskerranjärven ympärijuoksulle. Lähdin matkaan Jasperin kanssa, ja lähtöpaikallakin oltiin taas ruhtinaalliset 10 min ennen starttia. Alkulämmittelynä siis numerolapun hakua juosten ja sähläämistä sen kiinnittämisen ja pukemisen kanssa.
Lauantaina tarjoiltiin optimia juoksukeliä, eli plus 5 ja lähes tuuletonta. Vettäkään ei tullut, vaikka illalla sitten saatiinkin jo taas saavista. Alkumatka lähti luvattoman kovaa talven juoksuihin (tai juoksemattomuutteen) nähden. Ekat 3 km alle 14 minuutin. Kun sykkeet oli jo siinä vaiheessa tapissa ja yli 14 km jäljellä, oli pakko vähän hidastaa ja päästää porukkaa ohi. Puolimatkaan asti pelkäsin että koska se seinä tulee vastaan, varsinkin kun heti kääntöpaikan paikkeilla on julmettu ylämäki ja loppumatkakin on sellaista ylös alas sahaamista.

Tämän juoksun on perinteisesti saanut juosta aika yksin, koska pieni lähtöporukka jakautuu yleensä aika tehokkaasti 17.4 km matkan aikana. Nyt kuitenkin tilanne oli siinä mielessä hyvä, että se 5 hengen porukka joka alussa meni ohi pysytteli näkömatkan tuntumassa, ja koska siitä(kään) ei kunnon kirimiehiä löytynyt, varsin pian kävi selväksi että (häntäpään) sijoitukset ratkaistaisiin tasaisella rutistuksella. Kympin jälkeen heilautimmekin ensimmäisen ohi lähinnä tehokkaalla juomapistetyöskentelyllä (vauhdissa juomista kannattaa harjoitella!), ja sen jälkeen aloimme kelata muuta ryhmää kiinni. Jasper tosin tästä autuaan tietämättömänä nukkumatin mailla.

Kun sitä pelättyä seinää ei ollut vielä 14 kilometrin kohdalla tullutkaan (tämä oli pisin lenkki 4 kuukauteen), alkoi usko vahvistua siihen että päästäisiin vielä elävänä kotiin. Ketaroista oli kuitenkin iskukyky poissa, joten täytyi tyytyä tasaisen tappavaan tahtiin. Selät kuitenkin lähenivät hitaaaasti koko ajan. Pari kilometriä ennen maalia sain pitkälti tehokkaalla alamäkiosuuksien juoksulla kaksi muuta kiinni, ja jäljellä oleva kaksikko näytti olevan saavutettamattomissa. Kaksi vuotta sitten tästä porukasta olisi kiritaistelussa vielä menty heittämällä ohi (yeah, right..). Lopussa tuntui samaan aikaan uskomattoman pahalta ja mielettömän hyvältä, kun päästiin vielä yhden ohi ja jyrkkä loppunousukin tuli juoksemalla ylös. Juoksu meni aivan maksitehoilla, mistä kertoo sykehuippukin, 19o.

Otsikko on Emil Zatopekin lainauksia sisältävältä nettisivulta. Kakskerrassa kuoltiin, mutta onneksi vain vähän.

ps. Kisan voitti 49-vuotias mies (aika jotain 1.02.xx, oma aikani 1.22.xx). Juttelin hänen kanssaan juoksun jälkeen, ja hän totesi empaattisesti ettei muista siitä "pienten lasten ajasta" paljon mitään. Mutta sen jälkeen helpotti. Eli toivossa eletään.