Saavuimme Helsinkiin reilua tuntia ennen juoksua, mikä sekin oli osoittautua liian naftiksi massiivisessa liikennekaaoksessa pyöriessämme. Lopulta saimme kuin sattuman kaupalla auton ilmaispaikkaan (!) aivan stadionin takaporteille. Vesitiivis suunnitelmani saapua kilpailupaikalle niin myöhään kuin mahdollista siis piti, Nella nukkui automatkan ja stadionilla vellova hermostunut ihmismassa ei sanottavasti pystynyt latautumista horjuttamaan.
Valmiina lähtöön! Huomaa erityisesti ilmastointiteipillä kiinnitetty sekuntikello, jonka mielestäni pitäisi kuulua juoksurattaiden vakiovarusteisiin.Lähtösuoralla oli tunkua, ja pelko vaunujen kanssa etenemisen vaikeudesta hiipi takaraivoon. Lähtömerkin kajahdettua väkimassa kuitenkin sulloutui yllättävän sopuisasti starttiviivan yli, enkä muista että olisimme kertaakaan törmänneet keneenkään koko matkalla.
Viiden vuoden takaisesta elämäni ensimmäisestä maratonista mieleeni oli jäänyt mäet, esplanadin hurja kannustus ja tuska, kipu ja viimeiset kymmenen kuoleman kilometria. Näistä viisastuneena, ja koska matkustajalla ei ollut eriäviä mielipiteitä, päätin lähteä matkaan päättäväisellä mutta tunnustelevalla rytmillä ylämäkiä kunnioittaen, yrittäen pitää oman tahtini provosoitumatta kanssajuoksijoiden spurttailusta tai väkijoukon mylvinnästä.
Huono päivä mennä ratikalla.
Paikoitellen oli ahdasta, toisaalla taas vielä ahtaampaa. Johtunee enemmän väkimäärästä (6400) paikoitellen kapealla juoksureitillä kuin järjestäjien huonosta reitinvalinnasta.Täytyy sanoa, että alusta asti meno oli letkeää ja yleisön kannustus suorastaan fanaattista. Kommentit
Kyllä isä jaksaa!
Vauva kotiin!
Joko nukkuu?
Etkö saanut lastenhoitajaa?
Onko vaunuissa tilaa vielä yhdelle? ym. toivat hymyn huulelle ja siivittivät Hartanin juoksurattaat aivan uusiin ulottuvuuksiin. Suurimman osan reitistä puhalsi voimakas vastatuuli, mutta juoksun perusteella voin sanoa että yleisön kannustus sai menon välillä tuntumaan myötätuulessa juoksemiselta. Koskaan aiemmin missään juoksutapahtumassa väki ei ole ollut mukana niin koko sydämellä. Osasyy mielettömään kannustukseen on varmasti vaunuissa, sillä eräskin mies totesi että meidän vierellämme on hyvä juosta kun saa niin paljon voimaa yleisöltä. Moni kysyi, työnnänkö koko matkan, ja varsinkin puolenvälin jälkeen muutama matkan rasitusten runtelema kysyi onko vaunuissa tilaa vielä yhdelle.
Nella jaksoi koko matkan mainiosti. Puolessa matkassa laitoin selkänojan alas ja syötin (lennossa) vähän banaania. Ihmettelemistä oli ilmeisesti niin paljon että matka hurahti maisemia ja kärsimysnäytelmän pääosissa olevia hikisiä, irvisteleviä ihmisiä töllistellessä.
Oma juoksu sujui kuin maraton yleensä: verrattain kepeästi kymmeneen kilometriin asti, sitten puolikasta odotellessa jo hieman väsynein jaloin, puolikkaasta kolmeenkymppiin väsyneenä ja yrittäen ajatella positiivisia ajatuksia, ja viimeinen pätkä sieltä jostain selkänahasta revittynä. Jos helppoja maratoneja on, en ole itse sellaista vielä koskaan juossut.
Maaliin saavuttiin railakkaan yleisömeren säestämänä, jopa hieman spurtaten ja yrittäen näyttää väsymystilaan nähden mahdollisimman "normaalilta". Sitten maalikameran kuvista näkee, miten onnistui..
Viisi vuotta sitten HCM voitti minut, nyt me voitimme. Kiitos Helsinki.
Faktaa tilastotieteilijöille.
Näitä kuvia katsellaan haikaillen helmikuussa kun ulkona on kaikkea muuta kuin juoksukelit.Scott, haaste on heitetty...Tsemppiä St George marathonille!
viikko 33
ma todella kevyt kuntopiiri
ti 3k + 6*400m, 1 min palautukset + 3k
la aamu ruohonleikkuu, iltapäivä 42,195 k
3 kommenttia:
Hienoa Ville! Kuulostaa mahtavalta kokemukselta!
Great post. As for the challenge...hmmm....we'll see. Ankle is in bad shape, but I'm still going to try. 15 miles Wednesday...I'll let you know how it goes.
Villeltä ja myös Nellalta mahtava suoritus. Täytyy antaa tunnustus Villelle suuresta saavutuksesta ja voimainponnistuksesta. Kiitämme Saken kanssa myös meidän valmentamisestamme.
Lähetä kommentti